Rakas Cocoliini heitti mulle …and that´s who I am -haasteen. Tehtyäni sen, tuli vähän sellainen fiilis… että tulipas siitä vähän synkkä. Ehkä mä olen pohjimmiltani hiukan melankolinen tyyppi, ainakin välillä olen tosi surumielinen haaveilija. Niin.
Voisin lisätä tähän vielä pari juttua! Mielialani vaihtelevat edelleen ihan kuin teini-ikäisenä, mutta olen kyllä paljon pehmentynyt. Syytän muita kun hukkaan tavaroitani. Annan anteeksi aika helposti, mutta en ikinä unohda. Olen harrastanut kaikkea mahdollista, enkä vieläkään ole löytänyt sitä omaa lajiani. Rakastun helposti ihmisiin. Ihailen ystäviäni. Ajattelen, että äitini on maailman upein nainen. Mietin usein, mitä tapahtuisi jos minua ei olisi. Olen valmis menemään tosi pitkälle ystävieni puolesta. En sulata ulkopuolisilta perheeni tai ystävieni arvostelua. Naapurin tyttö on leikannut hiukseni parin sentin siiliksi. Olen alkanut itkemään kun ensi lumi on satanut. Kevät on minulle vaikeaa aikaa. Ja nyt lopetan, sillä ketään ei kiinnosta :D
ps. Ollessani 14-vuotias olisin palavasti halunnut ottaa koko selkäni levyisen Korn-tatuoinnin. Äitini ei antanut ja ajattelin, että heti kun täytän 18-vuotta niin juoksen tatuoitavaksi. Onneksi lopulta tyydyin mustaan huppariin, jonka selässä luki se lempparibändini Korn. 17-vuotiaana otin kuitenkin salaa vanhemmiltani kielilävistyksen ja äitini meinasi pyörtyä kun asia paljastui. Mitä luulette olisinko nyt innoissani siitä Korn-tatuoinnistani? Mitä tästä opimme?
-Maj










