Kuvitelkaahan mielessänne täydellinen kevätpäivä, pari astetta pakkasta, auringon paiste lämmittää hiukan, mutta maassa on vielä reilusti lunta. Juuri tuollainen päivä oli viime sunnuntai, kun me Miikan kanssa päätimme lähteä hiihtämään, ensimmäistä kertaa sitten yläaste-aikojen. Lainasimme vanhemmiltani varusteita ja äitini neuvoi meille hyvän lenkin, reipas 7 kilometriä valmista latua. Otettiin reppuun mukaan kamera ja vähän juomista – ja ei kun menoksi!

Itsevarmuutemme kärsi kolauksen kun kohtasimme jo ensimmäisen hankaluuden kotipihalla, “miten nämä laitetaan jalkaan?” Selviydyimme lopulta siteistä, lähdimme matkaan, mutta meinasin ensimmäisillä metreillä jo tikahtua omaan nauruuni, sillä Miikan meno oli niin hauskan näköistä. Perinteisellä tyylillä me vedettiin parhaamme mukaan, mutta kyllä siinä niin kävi, että eläkeläisetkin painoivat ohi. Hiihtokunto on kuulemma ihan eri asia, kuin peruskunto ja se tulee vain hiihtämällä. Epäilimme jo suksien voitelua ja syytimme varusteita… Kyllästyttyäni hitaaseen hiihtelyyn päätin yhden isomman mäen kohdalla ottaa kunnon vauhdit ja ehdin vain huutaa, että “aika pahan näköinen kurvi…”

JA MUKS, niin tyypillistä meikäläistä! Komeesti kurvista suoraan syvälle hankeen. Oikeesti tossa oli varmaan ainakin metri lunta, enkä meinannut päästä suksieni kanssa ollenkaan pois! Rakas puolisoni repesi täysin kaatumiselleni ja napsi vaan kuvia minkä ehti.

Hetkeä aikaisemmin olin valittanut kuumuutta, mutta sitten sainkin kuin tilauksesta pienen viilennyksen.

No ei siinä, matka jatkui… hitaasti, mutta varmasti hiihdellen eteenpäin, ööh.. kunnes huomasin, että hanskani oli tippunut ja jouduin palaamaan etsimään sitä. En olisi ikinä uskonut, että hiihtäminen on niin raskasta hommaa. Muita hiihtelijöitä katsellessa se näyttää niin keveältä menolta.

 ’

Onneksi maalissa odotteli kannustusjoukot ja kuuma kaakao <3

Kysymys kuuluukin, että pitäiskö sitä hankkia itsellenkin sukset? Olen varmaan ensi talvena kokovartalokipsissä sitten ;D Onkos siellä lukijoiden joukossa hiihtelijöitä? Miksi mun suksi ei luistanut? Ei varmaan kyllä auta niitä välineitä syyttää…

-Maj

Haluaisin kertoa teille parilla sanalla hehkuttamastani tyypistä, naisesta, joka on saanut minut ylös sohvalta ja auttanut minua löytämään intohimoni liikkumiseen uudelleen. Personal trainerini Anu Mäkinen on aivan mielettömän ihana tyyppi. En voisi koskaan kuvitella positiivista ja kannustavaa Anua kirkumassa ohjeita kurkkusuorana, silti hän pitää aina huolta, että treenit tehdään täydellä teholla. Arvostan tosi korkealle pt:ni ammattitaitoa ja kärsivällistä asennetta, hän jaksaa aina vastata kysymyksiini ja osaa alusta asti selittää miten tehdään ja ennen kaikkea miksi jotain tehdään. Ensimmäistä kertaa tavatessamme meillä synkkasi tosi hyvin ja juttuahan riitti… ja riitti.  Anu on pienen pojan äiti, joten hän ymmärtää tätä minun tilannettani paremmin kuin hyvin ja se merkkaa minulle paljon.

Anu on Leidissä yrittäjänä ja hän on ehtinyt olla niin monessa jutussa mukana, että en tiedä mistä aloittaisin… Tampereella moni tunnistaa hänet jo pelkästään siitä, että hän on niin monen vuoden ajan vetänyt pirtsakalla tyylillään jumppia jo paljon ennen Leidin aikaa. Fitness-alaa pidempään seuranneet saattavat muistaa Anun saavutukset kilpailuissa?

Anu on voittanut Suomen mestaruuden fitnessissä vuosina 2001 ja 2002. Nämä kuvat ovat vuodelta 2003, jolloin hän sijoittui toiseksi. Lisäksi tällä supernaisella on ollut kaksi edustusta EM-kisoissa ja yksi MM-kisoissa. Tuolloin Suomi ei tainnut olla hurahtanut niin fitnessiin, mitä nykyään. Maitorahkat saivat olla kaikessa rauhassa kaupanhyllyillä, heheh. Nyt tässä maassa tuntuu olevan oikea fitness-buumi meneillään vai mitä sanotte?

Fitnessin SM-kilpailut 2003.

Anulla on ohjattavanaan ihan tavallisia tyyppejä, jotka tarvitsevat kannustusta, ohjausta, neuvoja, tukea liikunta-asioissa tai haluavat esimerkiksi tehdä suuremman elämäntapamuutoksen. Hänellä on asiakkaana myös ihmisiä, jotka tavoittelevat tosissaan parempaan kuntoa ja tähtäävät kilpailemaan. Anu on tehnyt pt:n töitä muiden liikunta-alan töiden lisäksi vuodesta 2000 ja hän on ehtinyt valmentaa ja opastaa satoja asiakkaita, pääosin naisia.
Anu pitää työstään tosi paljon sen takia, että hän saa olla ihmisten kanssa tekemisissä. “Ihmistuntemus on kehittynyt  ja psykologinen silmä on parantunut valtavasti. Ei ole kahta samanlaista asiakasta ja se mikä toimii toisella, ei välttämättä sovi toiselle. Haastetta pt:n työhön tuo se, että osaa soveltaa ja mukauttaa treenejä ja ravintoasioita erilaisten ihmisten tarpeisiin.” Liikuntakeskus Leidi on muuten hyvin Anun näköinen paikka, jokainen asiakas on tervetullut treenaamaan omana itsenään. Leidin ilmapiiri on ystävällinen ja kannustava, sinne on helppo mennä.

Tsemppaaja ja himoliikkuja edelleen, 2012.

Sellainen se meidän Anu on <3 Jo kauan ennen tätä liikuntaprojektiani Anu lueskeli blogiani ja kertoi saaneensa täältä vertaistukea vauva-arkeen, se tuntui minusta tosi mahtavalta kuulla. Minulla on kiittäminen häntä niin paljosta ja olen tosi iloinen, että meistä on tullut ystäviä.

ps. Käykääpäs muuten kurkistamassa Leidin blogiin!

-Maj

Kun aloitimme Anun kanssa treenit, mulle tehtiin kuntotestit ja otimme myös jotain mittoja ylös, ihan vain itseäni varten. Treenitavoitteitani on parempi kunto, hyvinvointi ja kiinteämpi kroppa. Paremmassa kunnossa jaksan touhuta arjessakin uupumatta niin helposti. Olen jaksanut tämän talven yli yllättävänkin helposti, vaikka unenmäärä on välillä… noh mitä se on… vähäistä? Sääli, että kunnolliset ennen/jälkeen-kuvat jäivät ottamatta, niitä tekin olisitte varmaan halunneet nähdä?

Anu laati minulle ruokavalion, jota olen noudattanut, tosin en missään nimessä täydellisesti. Treenaan kaksi (joskus kolme) kertaa viikossa salilla, joista toisella kerralla yleensä PT:n kanssa. Käyn kerran viikossa Deanin vetämällä kahvakuulatunnilla Leidillä ja yleensä viikonloppuisin teen reippaan hölkkälenkin. Omalla kohdallani kotijumpasta ei olisi mitään hyötyä, en saa siihen tehoja mukaan ollenkaan. Tässä vaiheessa voin kertoa, että kunto on noussut ihan heittämällä, huomaan, että lihaksiakin on tullut tai ne olemassa olevat ovat vahvistuneet ;) Voin hyvin ja jaksan juosta raput tänne kolmanteen kerrokseen hengästymättä (ja vähän enemmänkin).

Tänään jaksoin vetää ekaa kertaa suht kunnialla kahvakuulatreenin kokonaan, hörpin palkkarijuomaani ja muistin, että mun piti mennä vielä kauppaan. Siitä mä sit menin yltäpäältä hikisenä Prismaan, josta kannoin neljä kassillista ruokaa autoon. Treeniäkin raskaampikin suoritus oli tosiaan kantaa salilaukku ja ne ostokset yläkertaan yhdellä nousulla, puuh!

-Maj

Mä lupasin kertoa teille, että onko tämä mun suhteellisen ahkera kuntoiluni tuottanut mitään tulosta, mutta sitä ennen ajattelin palata ajassa taaksepäin ja avata vähän omaa liikuntahistoriaani. Mä en kokenut nuorena olevani mitenkään erityisen liikunnallinen, mutta tarkemmin ajateltuna olinhan minä. Ala-asteella harrastin tanssia, futista ja ratsastusta. Pyöräilin ja juoksentelin joka paikkaan, mutta ei kai lapsi sellaista mitenkään liikuntana ajattele. Yläasteen alussa harrastin edelleen futista, kävin talleilla ja pyöräilin päivittäin muutaman kilometrin matkan kouluun ja takaisin. Lisäksi saatoin pyöräillä tallille 6 km matkan ja tietysti sama toiseen suntaan. Yläasteen puolessa välissä lopetin kaikki harrastukseni (älkää kysykö, en itsekään ymmärrä miksi) enkä tehnyt mitään muutakaan kuin vetelehdin ympäriinsä. Jatkoin samaa rataa ja kului monta vuotta, kunnes yhtäkkiä parikymppisenä huomasin vaatteiden kiristävän ja kuntoni olevan ihan surkea. Aloitin saliharrastuksen, joka vei mut ihan täysin mukanaan, se oli ehdottomasti se mun juttuni. Kävin kuntosalilla ja lenkillä ihan joka päivä. Kosmetologikoulu-aikoina me sportattiin yhdessä kämppiksen kanssa. Kaikki lajit kelpasivat meille, uintia, salia, lenkkiä ja hikisiä jumppatunteja, se oli meidän yhteinen juttumme ja molemipien henkireikä. Koulu-aikoina tapasin Miikan ja hänenkin kanssa me käytiin viikonloppuisin yhdessä salilla ja lenkillä. Kun sain tietää olevani raskaana (2009) jatkoin edelleen liikkumistani, kunnes yhden lenkin jälkeen juoksinkin suoraan oksentamaan. Siitä sitten alkoi voimakas raskauspahoinvointi, jouduin pitämään taukoa ihan kaikesta. Ensimmäisen kolmanneksen voin siis tosi pahoin ja olin siitä aivan ymmälläni. Lopulta pahoinvoinnin väistyessä pystyin aloittamaan kuntoilut uudelleen ja olinkin vielä kaksi viikkoa ennen synnytystä nostelemassa käsipainoja :P

Ensimmäisestä raskaudesta kerrytin 12 kiloa, mutta tästä edellisestä kiloja kertyikin reippaammin, muistaakseni jotain 18.

2010 syntyi Rebekka ja kilot jäivät laitokselle. Läheisen ihmisen sairastaminen, imetys ja valvominen ottivat voimille ja painoa lähti ehkä vähän liikaakin. Tein lähinnä vaunulenkkejä ja yritin syödä mahdollisimman paljon, muistan että äitini oli kysellyt Miikalta, että syönkö minä mitään. Myöhemmin lomaillessani vanhempieni luona hän todisti minun syövän kahdenkin ihmisen edestä, mutta sekään ei meinannut riittää.

Rebekan ollessa vähän vajaan vuoden ikäinen aloitin kuntoilun uudestaan, halusin saada riutuneeseen kroppaani lihasta. Personal Trainerini Mikon kanssa me tehtiin kovasti töitä koko kevään ajan ja tulokset alkoivat näkymään yllättävän nopeasti. Päästessäni vihdoinkin balanssiin ja liikunnan makuun totesin olevani taas raskaana. Ennen kuin ehdin kissaa sanoa niin vointini olikin siinämäärin surkea, että liikunta ei käväissyt mielessänikään. HYI, puistattaa ajattellessani sitä aikaa, yritin vaan selvitä päivistä, lähinnä oksetti ja itketti. Toivuttuani pahoinvoinnista kävin töissä, kirjoitin blogia ja olin perheen kanssa. Ylimääräistä aikaa ei juuri ollut, mutta eipä tainnut olla mielenkiintoa liikkumiseenkaan. Samuel syntyi viime keväänä ja loputhan te varmasti muistattekin. Raskauskilot tipahtelivat jälleen itsestään pois, mutta koko kroppani oli ihan pullataikinaa, muovailuvahaa, tyhjentynyt ilmapallo. Tapasin maailman ihanimman PT:ni Anun viime lokakuussa, tein päätöksen aloittaa liikkumisen ja laittaa ruokavalion remonttiin. Lokakuun viimeisenä päivänä olin kuntotestissä ja vatsalihakseni olivat (ylläriylläri) surkeimassa mahdollisessa kunnossa, testitulos oli puhdas 0.

Huh, jaksoittekohan lukea tämän kokonaan? Toivottavasti, sillä  seuraavassa postauksessa kerron tästä about neljän kuukauden treenijaksostani ja samalla niistä saavutetuista tuloksistakin.

-Maj